Koiranetsinnän historia

Suomen ensimmäinen etsijäkoira - Jori

Tämä osio kertoo etsijäkoiratoiminnan syntymisestä ja Suomen ensimmäisestä etsijäkoirasta - Jorista. Artikkelin on kirjoittanut Jorin omistaja Marja Huovila.
 
Suomen ensimmäinen etsijäkoira Rosanan Korianteri eli norwichinterrieri Jori syntyi heinäkuun neljästoista päivä 1993 ja kuoli vappuaattona 2007. Jori oppi sattumalta etsimään kadonneita koiria. Tapasimme 1996 Tapiolassa mäyräkoiran omistajan, jonka koira oli karannut oven raosta saatuaan vainun jäniksestä. Koska ympärillä oli paljon autoteitä oli jäniksiä jahtaava mäyräkoira hyvä saada kiinni mahdollisimman pian. Ehdotin mäyräkoiran omistajalle, että voin tulla hänen seurakseen etsimään hänen koiraansa. Kuulin, että mäyräkoiralla oli juoksu lopuillaan, ja uroskoirani tuntuivat haistavan saman asian. Molemmat lähtivät kuono maassa eteenpäin, ja me annoimme koirien johtaa.
 
Noin kilometrin päässä koirat olivat menossa eri suuntiin, jolloin minun oli tehtävä valinta. Toinen koirani oli silloin vajaan vuoden vanha ja on rodultaan paimenkoira. Norwichien tehtävä on ollut alunperin etsiä pikkuriistaa; ja uskoin muutenkin Jorin vanhempana ymmärtävän paremmin juoksuisten narttujen perään. Luotin siis Joriin. Käveltyämme puolisen tuntia Jorin perässä näimme mäyräkoiran, joka haisteli innokkaana jotain jälkeä. Omistaja huusi koiraansa, mutta tämä ei kuullut lainkaan. Mäyräkoira sai koirieni hajun ja Jorikin jäljitti kohti mäyräkoiraa, joten loppu sujui aika helposti. Koirat tervehtivät iloisina toisiaan ja sitten näytti kuin mäyräkoira olisi herännyt unesta ja huomannut omistajansakin. Jälleennäkemisen riemu oli molemminpuolinen. Mäyräkoira oli ilmeisesti niin keskittynyt etsimiseen, ettei huomannut omistajaansa vaikka tämä kutsui koiraansa aivan sen vieressä. Olemmehan me ihmisetkin joskus niin keskittyneitä työhömme, että emme näe mitä ympärillämme tapahtuu.

Nälkäiset saksanpaimenkoirat

Noin vuosi mäyräkoiran löytymisen jälkeen tapasin rouvan, joka oli kadottanut kaksi saksanpaimenkoiraansa metsään: äidin ja tyttären. Koirat olivat olleet 4 tuntia kadoksissa samassa metsässä, jossa olin ollut koirieni kanssa kolmisen tuntia.
 
Olin kuullut kerran koirien haukkuvan, mutta vaikka omistaja oli huudellut koiriaan, en ollut kuullut hänen ääntään. Ilmeisesti ihmisen ääni ei kanna metsässä kovin kauaksi. Sanoin rouvalle, että ei hätää, pikkukoirani osaa etsiä kadonneita koiria. Annoin toisen koirani rouvalle ja pyysin Joria etsimään. Jori ei kuunnellut vaan oli jo menossa.
 
Pian vanhempi saksanpaimenkoira, jolla oli juoksu aluillaan, tulikin meitä vastaan. Kehuin kovasti Joria ja pyysin sitä etsimään vielä toisenkin koiran. Parin kilometrin jäljittämisen jälkeen Jori pysähtyi ja alkoi syödä tikkuja. En ymmärtänyt ollenkaan, miksei Jori enää jäljittänyt. Ei auttanut, vaikka kuinka pyysin.
 
Kadonneen koiran omistaja kertoi toisen koiran olevan aran ja alkoi kutsua tätä. Sieltähän toinen koira sitten tulikin. Jori siis ymmärsi, että etsittävä pakeni meitä ja pysähtyi tikkuja syömään. Kuulimme myöhemmin, että koirat oli nähty makkarapaikalla ruokaa kerjäämässä, siinä syy katoamiseen.
 
Nämä ensimmäiset etsimiset olivat Jorin kannalta erittäin motivoivia, ehkä tästä syystä Jorissa heräsi halu etsiä kadonneita koiria. Ensimmäiset etsittävät olivat kaikki narttuja, joista kahdella oli vielä juoksu. Jorin halu löytää kadonnut koira oli niin voimakas, että Jori jatkoi vielä matkaa, vaikka olikin löytänyt juoksuisen nartun.

Villiintynyt bordercollie

Joskus annoin Jorille hölmöjä käskyjä, mutta onneksi se ei noudattanut niitä.
 
Kerran etsimme kolarissa pelästynyttä bordercollieta, joka oli ollut kadoksissa jo kaksi kuukautta. Aloitimme aamuvarhaiselle sieltä, missä koira oli nähty viimeksi; perheen toinen koira ja omistajan veli olivat mukana. Jori lähti matkaan innostuneesti. Se jäljitti mökin pihaan ja kierteli ympäriinsä, nuuski kuistia ja katsoi laiturilta toiselle rannalle.
 
Tällöin en vielä osannut riittävän hyvin lukea Joria. Ajattelin bordercollien nukkuneen kuistilla yön, mikä varmaan pitikin paikkansa. Luulin ettei Jori löydä jälkeä, joka vie mökiltä pois, mutta siinä erehdyin. En tiennyt Jorin siirtyneen etupäässä ilmavainuun. Koiran omistaja ehdotti, että aloittaisimme alusta. Bordercollien oli nähty menevän metsään, Jori seurasi tietä pitkin. Pidin ajatusta hyvänä, mutta Jori ei. Jori palasi takaisin mielellään, mutta ei aloittanut etsintää uudelleen käskyistäni huolimatta.
 
Siinä me sitten istuimme nurmikolla ja ihmettelimme, kun etsijäkoira ei enää etsinyt. Omistajan kännykkä soi. Koirasta oli saatu uusi havainto 20 kilometrin päässä siitä, missä nyt olimme ja täsmälleen siinä suunnassa, minne Jori katseli laiturilta. Jos koiran luo linnuntietä oli matkaa 20 kilometriä, ei maassa kulkevaa jälkeä pitkin seuraamisessa todellakaan ollut mitään mieltä.
 
Uudesta paikasta Jori aloitti taas innokkaasti jäljittämisen. Kun Jori samana päivänä katsoi järven yli, ymmärsin että minun tehtäväni oli viedä Jori sinne. Toisella puolella järveä asukkaat kertoivatkin nähneensä mustan koiran, joka muistutti vähän Lassieta. Jori jäljitti bordercollieta koko päivän ja pysähtyi välillä kertoen koiran olevan lähellä. Vaikka omistaja tuli mukaan töiden jälkeen ja perheen narttu kutsui kadonnutta urosta, ei tämä tullut. Koira oli siis villiintynyt.
 
Bordercollieta alettiin ruokkia säännöllisesti sinne, minne valoisana kesäyönä olimme lopettaneet etsinnät. Ruoka siirrettiin myöhemmin supiloukkuun, jolla karkulainen vihdoin saatiin pyydystettyä. Jäljittäminen on raskasta työtä. Jäljitettyään kokonaisen päivän kadonnutta koiraa, oli Jori niin väsynyt, että seuraavana päivänä sai orava kävellä metrin päästä Jorista, eikä tämä korvaansa lotkauttanut.

Jori haistoi pelon ja/tai stressin

Kerran, kun etsimme kadonnutta griffonin pentua, oli perheellä ainoastaan neljän griffonin haju etsijäkoiralle annettavaksi. Jori lähti etsimään pentua, joka oli säikähtänyt suurta koiraa. Perheen muut koirat olivat juosseet isännän luo pelästyttyään suurta koiraa, mutta pentu oli pinkaissut pelästyessään metsään.
 
Isäntä katsoi Jorin jäljitystä ja kertoi Jorin jäljittävän juuri sinne, minne pentu oli juossut. Ihmettelin, miten Jori pystyi tietämään, mitä niistä neljästä koirasta sen tulee seurata.
 
Ystäväni pelastuskoiraohjaaja Inkeri Palmroth kertoi koirien pystyvän haistamaan pelon tai pelosta johtuvan stressin. Jori oli etsiessään kadonneita koiria huomannut niiden olevan pelästyneitä ja/tai stressaantuneita, joten se tiesi seurata stressaantuneen koiran hajua. Pentu oli pelästynyt kaikkein eniten, jolloin Jori ymmärsi seurata sen hajua.
 
Myöhemmin keksimme paremman systeemin kertoa etsijäkoiralle, mikä koira sen on etsittävä, jos perheessä on monta koiraa, eikä ole antaa etsijäkoiralle puhdasta hajua. Onhan mahdollista, että kadonnut koira ei olekaan pelästynyt, vaan on lähtenyt vain seikkailemaan. Näytämme etsijäkoiralle perheen muut koirat. Tämän jälkeen annamme etsijäkoiran vielä haistella maata paikassa, missä etsijäkoira on nähnyt perheen muiden koirien olevan. Vasta tämän jälkeen annamme mahdollisimman hajuttomassa paikassa etsijäkoiralle hajusekoituksen. Näin etsijäkoira pystyy päättelemään, mikä koira sen on etsittävä. Nuo muuthan ovat tallella, on siis etsittävä se koira, joka puuttuu.

Jori kunnioitti aina etsittävää koiraa

Useita kymmeniä kertoja Jori on joko löytänyt kadonneen koiran tai on pysähtynyt ja ilmaissut koiran olevan lähellä. Ensimmäisen kerran Jori söi tikkuja, kun arka etsittävä koira oli lähellä. Tämän jälkeen Jori on ilmaissut saman asian istumalla ja heiluttamalla häntää katsoen minua ja koiran omistajaa vuorotellen silmiin varmistaen, että ymmärrämme sitä. Sitten Jori katsoo metsään, siihen suuntaan, missä kadonnut koira piileskelee.
 
Jos Jori haluaa rauhoittaa omistajaa, hyppii Jori tätä vasten. Kadonneet koirat ovat tulleet vain harvoin kutsumalla luokse, osa karkulaisista on palannut itse kotiin, tai ne on saatu myöhemmin kiinni, jotkut supiloukun avulla.
 
Vain viidesosa etsimistämme koirista on jäänyt kadoksiin, näistäkin Jori on ilmaissut suurimman osan; villiintyneen koiran pyydystäminen on usein hankalaa.
 
Ilmoittelu kadonneesta koirasta on myös tärkeää varsinkin, kun etsitään nopeakulkuisia koiria. Kerran, kun etsimme kadonnutta belgianpaimenkoiraa, löytyi se 20 km:n päästä sieltä, mistä Jori oli löytänyt koiran ja peuran jäljet (ne oli myös ihmissilmin nähtävissä). Olimme menossa täysin päinvastaiseen suuntaan, mistä koira sitten löytyi. Jäljet olivat kahden päivän vanhat. Belgianpaimenkoira ehtii kahdessa päivässä juosta aika pitkän matkan. Ilmeisesti koira oli juossut peuran perässä, ja kadotettuaan peuran, yrittänyt palata kotiin, mutta eksynyt. Jos yritämme kävellä jälkeä pitkin, emme pysy nopean koiran perässä.
 
Kerran Jori on etsinyt metsään kadottamani sienestäjät ja kerran se on tuonut minut autolle, kun eksyin metsässä. Jori on tuonut minut aina autolle myös silloin, kun etsintä on päättynyt. Jori myös "istui" minulle suppilovahveroita, jos en näyttänyt itse löytävän niitä.
 
Jori on hyvin selkeä ilmaisussaan. Kerran, kun se otti ilmavainun järven yli, se näki veneen rannassa. Jori on ollut äitini kesämökillä veneessä, joten se tietää, mihin veneitä käytetään. Jori katsoi venettä, järven yli ja sitten minuun. Vene oli kettingeillä kiinni ja lukossa, eikä minulla ollut aavistustakaan, kenen vene oli, joten jäin miettimään tilannetta. Jori ilmeisesti luuli, etten ymmärrä, mitä se haluaa kertoa minulle, joten se siirtyi käyttämään selkokieltä. Jori raapi venettä, katsoi järven yli ja sitten minua. "Joko nyt ymmärrät?" Kun en vieläkään varastanut sitä lukossa olevaa venettä, hyppäsi Jori lopulta veneeseen. Päätimme sitten hakea auton ja kiertää sillä järven toiselle puolen, missä karkulainen olikin.
 
Kerran poikani heräsi yöllä siihen, että hänen vatsansa päällä oli norwichinterrieri ja tyhjä juomakuppi. Oli aika helppoa päätellä, mitä Jori halusi.

Mäyräkoira Oskari

Koulutin myös paimenkoirani Nasun etsimään kadonneita koiria. Kun Jori alkoi tulla vanhaksi, se etsi vielä kadonneita koiria Nasun apuna. Jori jatkoi siitä, mihin Nasu oli lopettanut tai missä Nasu oli hukannut jäljen.
 
Keväällä 2004 olimme etsineet monta kertaa Jorin ja Nasun yhteistyöllä Oskari-nimistä mäyräkoiraa Porvoon Ruotsinkylässä. Kun Jori ja Nasu saivat rajattua alueen, missä koira oli, sitä syötettiin tälle alueelle, ja yritettiin pyydystää loukulla. Omistajat ilmoittelivat hyvin koirastaan, ja lopulta kesämökille tullut vanha pappa sai houkuteltua koiran luokseen. Kuukauden karkureissu päättyi onnellisesti.
 
Omistaja tuli käymään meillä Oskarin kanssa, jotta koirani saivat nähdä, että niiden etsimä koira on vihdoin löytynyt. Näytin pihassamme Oskarille ensin Nasun ja sitten Jorin. Nasu, joka yleensä vartioi reviiriään tarkoin, katsoi vain hämmästyneenä Oskaria. Miten tuo nyt tuossa on? Jori oli selvästi ystävystynyt Oskarin kanssa. Ne tapasivat kuin vanhat hyvät ystävät.
 
Joskus koiraetsintäharjoituksissakin koirat ovat ystävystyneet keskenään, vaikka ne ilmaisevatkin etsittävän kaukaa. Tai ehkä ne ystävystyvät juuri tästä syystä. Kun arka koira huomaa, että etsijäkoira kunnioittaa sitä, eikä tule yhtään lähemmäs kuin se antaa luvan, syntyy luottamus. Tämä koirien välinen luottamus näyttää ihmisen silmissä ystävyydeltä; ehkä se onkin sitä.
 
Lapinkoira Saara Kesällä 2004 etsimme hoitopaikastaan karannutta lapinkoiraa, joka on Jorin ja Nasun tuttu. Juhannusyönä koirasta saatiin tuore havainto, kun se oli tullut juhannuskokon läheisyyteen makkaran tuoksun houkuttelemana. Nasu pääsi siis juhannuspäivänä tuoreelle jäljelle ja seurasi hajua lähelle koirahoitolaa. Pihassa oli luonnollisesti paljon eri koirien hajuja ja Nasu oli jo väsynyt pitkän jäljityksen jälkeen. Siispä miltei 11-vuotias Jori sai jatkaa. Jori jatkoi pihasta vähän matkaa hiekkatietä pitkin ja käveli metsän reunaan ilmaisten koiran olevan metsässä.
 
Koska kadonneet koirat ovat arkoja, ei niitä kannata lähestyä ja pelästyttää. Saara oli valinnut katoamispaikakseen koiranhoukuttelijoille uskomattoman hyvän paikan. Pieni hiekkatie ei vienyt minnekään ja siellä oli kasa tiiliäkin, mistä rakensimme grillin. Koirahoitolan väki antoi meille luvan grillata siellä ja lupasi vielä ettei ulkoiluta koiriaan siellä metsässä, missä Saara piileskelee. Paistoimme makkaraa, friteerasimme valkohomejuustoa, joka on Saaran herkkua ja paistoimme muurinpohjalettuja. Aikamme grillattuamme jätimme ruokaa metsään, joka hävisi.
 
Koska Jori ja Nasu tunsivat Saaran ja olivat sen hyviä kavereita, pidin vuorotellen Jorin tai Nasun mukana grillillä. Suunnittelimme viikon grillausruokalistan Saaran emännän kanssa ja sovimme, milloin tulemme yhdessä ja milloin vain toinen meistä tulee grillaamaan. Oli tärkeää jättää metsään ruoan hajuja, ruokaa ja tuttuja hajuja. Grillaamalla saimme herkullisen hajun leviämään kauas. Olimme kumpikin varmoja, että ennemmin tai myöhemmin saamme Saaran houkuteltua luoksemme. Epäilimme Saaran pelkäävän loukkua, mutta oletimme Jorin osaavan houkutella Saaran luokseen.
 
Ruoat hävisivät; ja grillattuamme vasta kaksi kertaa soitti Saaran omistaja minulle iltayöstä. Heidän vanhin poikansa oli Hangontiellä olevan grilliravintolan pihalla ja näki Saaran. Grilliravintola on vain muutaman sadan metrin päässä paikasta, missä me olimme Saaran emännän kanssa grillanneet. Saara oli erittäin arka, eikä tuntenut perheen poikaa. Otin Jorin mukaan houkuttelukoiraksi ja lähdimme Nummelaan. Annoin Saaran emännälle ohjeita. Pyysin häntä käymään kyykkyyn makkara kädessä ja houkuttelemaan koiran luokseen. Villiintynyttä koiraa ei kannata lähestyä, vaan koiran on annettava itse lähestyä, ettei se pelästy. Saara oli tässä vaiheessa ollut jo 3 viikkoa metsässä, joten oli erittäin todennäköistä, ettei se tunne omistajiaan.
 
Kun tulimme perille, oli Joonas saanut puolen tunnin rauhallisen houkuttelun jälkeen Saaran kiinni, mutta koira ei ollut vielä oikea Saara, vaan näytti villiltä. Se ei tuntenut emäntäänsä, eikä uskaltanut lähestyä tätä, vaikka hän oli kyykyssä makkara kädessä. Pelkäsin, että Saara saattaa vetää päänsä irti pannasta. Heitin siis Saaraa pannasta pitävälle pojalle Jorin liinan, johon hän sai Saaran kytkettyä. Otin Jorin ulos autosta; se oli pitkässä hihnassa. Sekä Joonas että minä annoimme koirien toimia vapaasti pitkässä hihnassa ja liinassa. Koirat menivät toistensa luo kuten vanhat tutut ja tervehtivät toisiaan. Sitten Jori käveli Saaran emännän luo Saara perässään ja näytti siltä kuin olisi esitellyt Saaralle tämän emännän. Näytti kuin lamppu olisi syttynyt Saaran päässä – ja se tunsi jälleen emäntänsä ja oli iloinen ja tervehti häntä. Mutta vieläkään Saara ei näyttänyt oikealta Saaralta, vaan sen silmissä oli edelleen jotain villiä ja koko olemus oli hieman jännittynyt.
 
Vasta paluumatkalla kotiin auton takapenkillä Saara käpertyi kerälle ja rentoutui ja näytti taas oikealta Saaralta. Se oli muuttunut jälleen kotikoiraksi. Kotona Saara tunsikin perheen muut lapset heti. Me olimme pitäneet Joria irti grillaamispaikalla, koska ajattelimme Jorin osaavan houkutella Saaran emäntänsä luo. Kun Jori todella teki näin, olimme kuitenkin hämmästyneitä. Saara oli tosin jo kiinni liinassa, mutta Jori toimi, kuten Saara olisi ollut irti. Oli erittäin mielenkiintoista havaita, että villiintynyt koira tunnisti tutun lajitoverinsa, vaikka ei tuntenut omistajiaan.
 
Etsiessäni kadonneita koiria olen oppinut lukemaan Joria ja luottamaan siihen. Olen ollut suurissa metsissä, joissa en ole koskaan aikaisemmin ollut, ja aina Jori on tuonut minut takaisin autolle. Minulla on kännykkä ja kompassi kuitenkin aina varalta mukana ja käyn suunnistusharjoituksissa vähintään kerran vuodessa. Jäljitystehtävien kautta olen oppinut tuntemaan koirani paremmin ja olemme tulleet toisillemme entistäkin läheisemmiksi.
 
Jäätyään etsintätehtävistä eläkkeelle vuonna 2005, sai Jori elämäntyöstään Kennelliiton kunniamaininnan. Jori kävi vielä parin vuoden ajan tämän jälkeenkin etsintäharjoituksissa, mutta se oli mukana enää maalikoirana.