Mäyräkoira Oskari

Koulutin myös paimenkoirani Nasun etsimään kadonneita koiria. Kun Jori alkoi tulla vanhaksi, se etsi vielä kadonneita koiria Nasun apuna. Jori jatkoi siitä, mihin Nasu oli lopettanut tai missä Nasu oli hukannut jäljen.
 
Keväällä 2004 olimme etsineet monta kertaa Jorin ja Nasun yhteistyöllä Oskari-nimistä mäyräkoiraa Porvoon Ruotsinkylässä. Kun Jori ja Nasu saivat rajattua alueen, missä koira oli, sitä syötettiin tälle alueelle, ja yritettiin pyydystää loukulla. Omistajat ilmoittelivat hyvin koirastaan, ja lopulta kesämökille tullut vanha pappa sai houkuteltua koiran luokseen. Kuukauden karkureissu päättyi onnellisesti.
 
Omistaja tuli käymään meillä Oskarin kanssa, jotta koirani saivat nähdä, että niiden etsimä koira on vihdoin löytynyt. Näytin pihassamme Oskarille ensin Nasun ja sitten Jorin. Nasu, joka yleensä vartioi reviiriään tarkoin, katsoi vain hämmästyneenä Oskaria. Miten tuo nyt tuossa on? Jori oli selvästi ystävystynyt Oskarin kanssa. Ne tapasivat kuin vanhat hyvät ystävät.
 
Joskus koiraetsintäharjoituksissakin koirat ovat ystävystyneet keskenään, vaikka ne ilmaisevatkin etsittävän kaukaa. Tai ehkä ne ystävystyvät juuri tästä syystä. Kun arka koira huomaa, että etsijäkoira kunnioittaa sitä, eikä tule yhtään lähemmäs kuin se antaa luvan, syntyy luottamus. Tämä koirien välinen luottamus näyttää ihmisen silmissä ystävyydeltä; ehkä se onkin sitä.
 
Lapinkoira Saara Kesällä 2004 etsimme hoitopaikastaan karannutta lapinkoiraa, joka on Jorin ja Nasun tuttu. Juhannusyönä koirasta saatiin tuore havainto, kun se oli tullut juhannuskokon läheisyyteen makkaran tuoksun houkuttelemana. Nasu pääsi siis juhannuspäivänä tuoreelle jäljelle ja seurasi hajua lähelle koirahoitolaa. Pihassa oli luonnollisesti paljon eri koirien hajuja ja Nasu oli jo väsynyt pitkän jäljityksen jälkeen. Siispä miltei 11-vuotias Jori sai jatkaa. Jori jatkoi pihasta vähän matkaa hiekkatietä pitkin ja käveli metsän reunaan ilmaisten koiran olevan metsässä.
 
Koska kadonneet koirat ovat arkoja, ei niitä kannata lähestyä ja pelästyttää. Saara oli valinnut katoamispaikakseen koiranhoukuttelijoille uskomattoman hyvän paikan. Pieni hiekkatie ei vienyt minnekään ja siellä oli kasa tiiliäkin, mistä rakensimme grillin. Koirahoitolan väki antoi meille luvan grillata siellä ja lupasi vielä ettei ulkoiluta koiriaan siellä metsässä, missä Saara piileskelee. Paistoimme makkaraa, friteerasimme valkohomejuustoa, joka on Saaran herkkua ja paistoimme muurinpohjalettuja. Aikamme grillattuamme jätimme ruokaa metsään, joka hävisi.
 
Koska Jori ja Nasu tunsivat Saaran ja olivat sen hyviä kavereita, pidin vuorotellen Jorin tai Nasun mukana grillillä. Suunnittelimme viikon grillausruokalistan Saaran emännän kanssa ja sovimme, milloin tulemme yhdessä ja milloin vain toinen meistä tulee grillaamaan. Oli tärkeää jättää metsään ruoan hajuja, ruokaa ja tuttuja hajuja. Grillaamalla saimme herkullisen hajun leviämään kauas. Olimme kumpikin varmoja, että ennemmin tai myöhemmin saamme Saaran houkuteltua luoksemme. Epäilimme Saaran pelkäävän loukkua, mutta oletimme Jorin osaavan houkutella Saaran luokseen.
 
Ruoat hävisivät; ja grillattuamme vasta kaksi kertaa soitti Saaran omistaja minulle iltayöstä. Heidän vanhin poikansa oli Hangontiellä olevan grilliravintolan pihalla ja näki Saaran. Grilliravintola on vain muutaman sadan metrin päässä paikasta, missä me olimme Saaran emännän kanssa grillanneet. Saara oli erittäin arka, eikä tuntenut perheen poikaa. Otin Jorin mukaan houkuttelukoiraksi ja lähdimme Nummelaan. Annoin Saaran emännälle ohjeita. Pyysin häntä käymään kyykkyyn makkara kädessä ja houkuttelemaan koiran luokseen. Villiintynyttä koiraa ei kannata lähestyä, vaan koiran on annettava itse lähestyä, ettei se pelästy. Saara oli tässä vaiheessa ollut jo 3 viikkoa metsässä, joten oli erittäin todennäköistä, ettei se tunne omistajiaan.
 
Kun tulimme perille, oli Joonas saanut puolen tunnin rauhallisen houkuttelun jälkeen Saaran kiinni, mutta koira ei ollut vielä oikea Saara, vaan näytti villiltä. Se ei tuntenut emäntäänsä, eikä uskaltanut lähestyä tätä, vaikka hän oli kyykyssä makkara kädessä. Pelkäsin, että Saara saattaa vetää päänsä irti pannasta. Heitin siis Saaraa pannasta pitävälle pojalle Jorin liinan, johon hän sai Saaran kytkettyä. Otin Jorin ulos autosta; se oli pitkässä hihnassa. Sekä Joonas että minä annoimme koirien toimia vapaasti pitkässä hihnassa ja liinassa. Koirat menivät toistensa luo kuten vanhat tutut ja tervehtivät toisiaan. Sitten Jori käveli Saaran emännän luo Saara perässään ja näytti siltä kuin olisi esitellyt Saaralle tämän emännän. Näytti kuin lamppu olisi syttynyt Saaran päässä – ja se tunsi jälleen emäntänsä ja oli iloinen ja tervehti häntä. Mutta vieläkään Saara ei näyttänyt oikealta Saaralta, vaan sen silmissä oli edelleen jotain villiä ja koko olemus oli hieman jännittynyt.
 
Vasta paluumatkalla kotiin auton takapenkillä Saara käpertyi kerälle ja rentoutui ja näytti taas oikealta Saaralta. Se oli muuttunut jälleen kotikoiraksi. Kotona Saara tunsikin perheen muut lapset heti. Me olimme pitäneet Joria irti grillaamispaikalla, koska ajattelimme Jorin osaavan houkutella Saaran emäntänsä luo. Kun Jori todella teki näin, olimme kuitenkin hämmästyneitä. Saara oli tosin jo kiinni liinassa, mutta Jori toimi, kuten Saara olisi ollut irti. Oli erittäin mielenkiintoista havaita, että villiintynyt koira tunnisti tutun lajitoverinsa, vaikka ei tuntenut omistajiaan.
 
Etsiessäni kadonneita koiria olen oppinut lukemaan Joria ja luottamaan siihen. Olen ollut suurissa metsissä, joissa en ole koskaan aikaisemmin ollut, ja aina Jori on tuonut minut takaisin autolle. Minulla on kännykkä ja kompassi kuitenkin aina varalta mukana ja käyn suunnistusharjoituksissa vähintään kerran vuodessa. Jäljitystehtävien kautta olen oppinut tuntemaan koirani paremmin ja olemme tulleet toisillemme entistäkin läheisemmiksi.
 
Jäätyään etsintätehtävistä eläkkeelle vuonna 2005, sai Jori elämäntyöstään Kennelliiton kunniamaininnan. Jori kävi vielä parin vuoden ajan tämän jälkeenkin etsintäharjoituksissa, mutta se oli mukana enää maalikoirana.